Ensimmäinen viikko meni loistavasti, toisena alkoi tuittuilu ja hampaiden kiristely, kolmannella pääsi parku: Äiti mä en halua mennä sinne typerään päiväkotiin.
Äidin ensimmäinen työpäivä meni tänään kouluttautuessa uusiin tehtäviin ja sitä se on tulevatkin päivät ja viikotkin. Välillä tuntuu, että kyllä tämä tästä ja toisessa hetkessä itku pyrkii äidinkin silmään ja mietityttää, että miten ne maailmani navat siellä toisten hoidossa pärjäävät..Vaikka pärjääväthän ne. Viihtyvätkin. Mutta ennemmin tai myöhemmin tulee se hetki, jolloin lapsi(-kin) tajuaa, että tämä on nyt meidän uutta arkea, jokapäiväistä ja jatkuvaa, illat on lyhyitä ja aamulla pitää taas herätä aikaisin ja mennä sinne (typerään) päiväkotiin. Onhan siellä kivoja asioita, muistellaan ja listataan. Mietitään kavereita, hyvää ruokaa ja mukavaa tekemistä. Jutellaan ja halitaan ja äiti koittaa reippaana selittää, että HÖPSIS! Siellähän on mukavaa ja äiti on tosi ylpeä, kun pärjäät siellä niin kivasti! Ja tulee äitilläkin hetkiä, kun tulee kova ikävä, mutta kyllä me pärjätään - iltapäivällä taas nähdään! Ja voi kun vielä itsekin alkaisi tämän uskoa..
Pienempi viihtyy erinomaisesti ryhmässään ja tädit on ihania ja kaikki on hyvin, mutta siitä, miltä sen pienen rakkaan jättäminen sinne päiväkodin tädin käsivarsille tuntuu, ei pysty edes itkulta ja hampaitten kiristykseltä kirjoittamaan, vielä. Reippaana hymyillään ja itketään sitten vasta siellä kujalla, salaa, eiks niin?
0 teki mieli sanoa jotain:
Post a Comment